Tavoitteellinen toiminta tarvitsee arviointia - mutta millainen arviointi kehittää ja kohottaa ihmistä?

Teksti: Pekka Peura

Arviointi on työkalu, jonka avulla on mahdollista ohjata oppimista ja kohottaa ihmistä. Mutta valitettavasti helpompaa on käyttää arviointia vallan välineenä, oppilaan oppimisinnon latistamisessa tai rankaisemisessa. Myös vahingossa ja tahattomasti.

Oppimisen sekä osaamisen arvioinnin dosentti Najat Ouakrim-Soivio ja Qridin pedagoginen johtaja Henri Karjalainen keskustelevat arvioinnista hyvin syvällisesti ja monipuolisesti Koulu-podcastin 13. jaksossa "Arviointispesiaali".

Alla on listattu parhaita poimintoja heidän keskustelustaan. Kuuntele tai katso koko jakso Spotifysta tai YouTubesta.

Miksi me opettajat puhumme kiireestä?

Opettajilla kiire tuntuu olevan oleellinen osa tai ominaisuus opettajan työtä. Ainakin sitä sanoitetaan monesti viikottain tai ihan päivittäin. Vierestä toimintaa havainnoiva voisi kuvitella, että kiire on tärkeä ja oleellinen osa oppimisprosessia. Miksi muuten opettajat siitä jatkuvasti puhuvat ja miksi se kutsutaan osaksi opettajan arkea?

Todellisuudessa kiire ja pitkäjänteinen oppiminen eivät sovi hyvin yhteen. Eivätkä oppilaat välttämättä edes ymmärrä, miksi opettajat sanoittavat kiirettä niin usein. Kysymys onkin, voisiko oppiminen organisoida koulussa ilman, että kiire (sen tuoma tempoilu opettamisessa) ei olisikaan mukana yhtälössä?

Arviointi on hyvin keskeinen osa tavoitteellisessa toiminnassa

Jos halutaan toimia tavoitteellisesti, tarvitaan tavoitteita. Jos halutaan tietää, miten toiminta etenee kohti tavoitteita, tarvitaan reflektointia ja arviointia. Mieluiten jatkuvaa, objektiivista, oppimista suuntaavaa ja oppimisintoa kohottavaa arviointia.

Formatiivisesta ja summatiivisesta arvioinnista

Tutkimuksissa on havaittu, että jos oppilaalle tai opiskelijalle annetaan samanaikaisesti formatiivista (oppimista ohjaavaa) ja summatiivista (osaamista mittaavaa) arviointia, oppilaat poimivat siitä vain sen summatiivisen arvioin. Olin hyvä, onnistuin, tai olin huono, epäonnistuin.

Ylipäänsä olemme luoneet ja ylläpidämme oppilaiden näkökulmasta sellaista arviointikulttuuria, jossa oppilaat eivät välttämättä miellä palautetta ja formatiivista arviointia osaksi arviointia tai osaksi heidän oppimisprosessiaan. Se saatetaan sivuuttaa vain "kohinana".

Arvosanan ei pitäisi olla kenellekään yllätys

Jos onnistuisimme jatkuvassa vuoropuhelussa ja oppimisen ohjauksessa opettajien ja oppilaiden välillä, lopussa todistukseen merkittävä arvosana pitäisi olla molemmille osapuolille looginen lopputulos tehdystä työstä ja sen hetkisestä osaamisesta. Sen ei tulisi olla yllätys kenellekään, ei edes huoltajille.

Jos meiltä puuttuu työkalut jatkuvaan vuoropuheluun ja oppilaille näyttäytyvä arviointityö on lähinnä pistemmäistä summatiivista arviointia, arvosana voi tuntua enemmän sattuman kaupalta. "Kokeessa sattui olemaan mulle helpot kysymykset." "En ollut lukenut eilen juuri sitä kappaletta." "Koe oli vaikea, panostan uusintakokeeseen."

Voi tulla mielikuva, että koulu onkin vain peli, jossa saa parhaan tuloksen pienimmällä työmäärällä siten, että panostaa edellisenä iltana huomiseen kokeeseen, oksentaa kaiken lähimuistiin tankatun tiedon koevastauksiin, unohtaa kokeen jälkeen mahdollisimman paljon asioita, jotta lähimuistista vapautuu kapasiteettia taas seuraavan kokeen tankkausta varten.

Arviointiuudistukset

Peruskouluun on arviointiuudistusten myötä (alakoulu 2023 ja yläkoulu 2021) tullut kriteeriperusteinen arviointi. Keskustelussa pohdittiin, kestääkö näiden uudistusten jalkautumisessa käytäntöön "vain" 10 vuotta vai yli 15 vuotta.

Vertailupohjaksi voidaan ottaa vuonna 2001 julkaistu kielten yleiseurooppalainen viitekehys, joka on juurtunut käytäntöön siten, että vieraiden kielten opettajat kommunikoivat nykyään todella sujuvasti taitotasojen kautta. Sujuva käyttöönotto siinä kuitenkin vei helposti toistakymmentä vuotta.

Qridin tarina

Tässä blogitekstissä on vain nostettu pieni raapaisu kaikista podcast-jaksossa keskustelluista aiheista, mutta viimeisenä nostona ja kevennyksenä nostan vielä Qridin syntytarinan, jossa on mielestäni hyvä oppi: he saivat upean idean, jonka kanssa menivät kouluun esittelemään sitä, ja saivat täystyrmäyksen. Idea oli irti todellisuudesta.

"Entä jos me kuunneltaisiinkin opettajia? Entä jos me kuunneltaisiinkin niitä ongelmia, joita opettajilla on? Entä jos me lähdettäisiinkin ratkaisemaan todellisia ongelmia?"

Tämän voisi jalostaa myös kysymyksiksi meille opettajille: Entä jos me kuunneltaisiinkin oppilaita? Entä jos me ratkaistaisiinkin heidän todellisia ongelmia? Yhtenä esimerkkinä vaikka oppimisen esteet.

Kuuntele tai katso koko jakso Spotifysta tai YouTubesta.